Liity varssyt.fi sähköpostilistalle ja saat muistutuksen tulevista juhlapäivistä ja tarjouksia suoraan sähköpostiisi!
Edith Södergran (1892–1923) oli suomenruotsalainen runoilija, joka on yksi modernin pohjoismaisen lyyriikan keskeisistä hahmoista. Vaikka hänen elämänsä oli lyhyt ja usein vaikea, hänen vaikutuksensa runouteen on ollut merkittävä. Tämä artikkeli käy läpi Södergranin elämän, teokset ja niiden vaikutuksen kirjallisuuteen.
Lisäksi on olemassa useita kokoelmia, jotka on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen ja jotka sisältävät valikoituja runoja, kirjeitä ja muita kirjoituksia. Näitä ovat muun muassa:
Södergranin vaikutus on ollut merkittävä, ja hänen teoksiaan on julkaistu useilla kielillä ja ne ovat inspiroineet monia kirjailijoita, taiteilijoita ja ajattelijoita.
***
En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa…
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja perikatoa,
olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni…
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja röyhkeä.
Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja.
***
Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.
***
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus…
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
***
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
***
Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.
Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa
on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri
tai palmu ja leudompi tuuli –
ja siinä kaikki.
Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.
Ei ole mitään, mitä voisi suudella lämpimin huulin,
ja kaikki huulet jäähtyvät ajan mittaan.
Mutta sanot, lapsi, että sydämesi on väkevä
ja että turha elämä on kuolemaa vähemmän.
Mitä sinä tahdot kuolemasta? Tunnetko hänen vaatteittensa inhan löyhkän,
eikä ole mitään tympäisevämpää kuin kuolema oman käden kautta.
Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä,
ja ahtaita ikävän vuosia
niinkuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
Olemisen riemu- Edith Södergran 1929
Tutustu myös Syntymäpäiväruno ja -värssypankki
Minä näin puun
Minä näin puun, kaikkia muita suuremman
tavoittamattomia käpyjä täynnä,
minä näin suuren kirkon ja avoimet kirkonovet,
ja ne, jotka tulivat ovista, olivat kalpeat ja väkevät
ja valmiit kuolemaan;
minä näin naisen hymyilevänä ja maalatuin kasvoin
heittävän arpaa elämänsä onnesta
ja näin hänen häviävän arpansa.
Ja piiri oli vedetty näiden asioiden ympäri
eikä sen yli astu kukaan.
Päivä viilenee
Päivä viilenee illan tullen.
Juo minun käteni lämpö,
kädessäni on kevään veri.
Ota käteni, valkoinen käsivarteni,
ota kapeitten olkapäitteni kaipaus.
Olisi kummallista tuntea,
yhtenä ainoana yönä, tällaisena yönä
povellani raskas pääsi.
***
Minä
Minä olen vieras tässä maassa,
joka on syvällä meren painon alla.
Aurinko katsoo tänne kiemurtelevin sätein
ja ilma valuu käsieni lomitse.
Minulle sanottiin, että olen syntynyt vankeudessa –
täällä ei ole yksiäkään kasvoja, jotka tuntisin.
Olinko kivi, joka heitettiin tänne pohjaan?
Olinko hedelmä, oksalleen liian raskas?
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja
***
Levottomia unia
Olen kaukana onnesta, nukkuen meren saarella.
Sumut nousevat ja pakenevat, tuulet vaihtuvat,
näen levottomia unia sodasta ja suurista juhlista,
ja että rakastettuni seisoo laivassa
ja näkee pääskyjen lennon, kaipaamatta lainkaan!
Hänen sisimmässään on jotakin raskasta, mikä ei voi liikkua,
hän näkee laivan liukuvan tylyyn tulevaisuuteen,
terävän keulan syöpyvän heltymättömään kohtaloon,
siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
***
Kaikkiin neljään tuuleen
Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani,
ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden,
ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen.
Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan,
valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta.
Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas.
Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen.
Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan,
minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle,
minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.
***
Mustaa tai valkoista
Virrat joluvat siltojen alitse,
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,
mustaa eikä valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.
***
Syksy
Alastomat puut seisovat talosi ympärillä
ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään määrättömästi,
alastomat puut astuvat alas rantaan
ja katsovat kuvaansa vedestä.
Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa
ja tyttö kulkee kukkia kädessään
ja taivaanrannalla
kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.
***
Tähdet
Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
***
Metsän hämärä
Alakuloisessa metsässä
asuu sairas jumala.
Hämärässä metsässä ovat kukat niin kalpeita
ja linnut niin arkoja.
Miksi on tuuli varoittavia kuiskeita täynnä
ja tie synkistä aavistuksista pimeä?
Varjossa lepää sairas jumala
uneksuen ilkeitä unia –
***
Metsän vaalea tytär
Eikö juuri eilen
metsän vaalea tytär viettänyt häitään,
ja kaikki iloinneet?
Hän oli kevyt lintu ja kirkas lähde,
hän oli salainen polku ja naurava pensas,
hän oli päihtynyt ja uskalias kesäyö.
Hän oli julkea ja nauroi määrättömästi,
sillä hän oli metsän vaalea tytär;
hän oli lainannut käeltä soittimen
ja hän kulki soitellen järveltä järvelle.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
ei ollut maan päällä yhtään onnetonta:
metsän vaalea tytär on päässyt ikävästä,
hän on vaalea ja tyynnyttää kaikki unet,
hän on kalpea ja herättää kaikki himot.
Kun metsän vaalea tytär vietti häitään,
seisoivat kuuset niin tyytyväisinä hiekkatörmällä
ja männyt niin ylpeinä jyrkänteellä
ja katajat niin iloisina päivärinteellä,
ja pienillä kukilla oli valkoiset kaulukset kullakin.
Silloin varisutti metsä siemenensä ihmisten sydämiin,
kimmeltäviä järviä ui heidän silmissään,
ja valkoiset perhoset liehuivat lakkaamatta ohi.
***
Pohjolan kevät
Kaikki pilvilinnani ovat lumen lailla sulaneet,
kaikki unelmani ovat veden lailla valuneet pois,
ja kaikesta siitä, mitä rakastin, on jäljellä ainoastaan
sininen taivas ja muutamia kalpeita tähtiä.
Tuuli liikkuu hiljaa puiden lomassa.
Tyhjyys lepää. Vesi on vaiti.
Vanha kuusi valvoo ja muistelee
valkoista pilveä, jota se on suudellut unessa.
***
Sureva puutarha
Voi, että ikkunat näkevät
ja seinät muistavat
ja puutarha voi surra
ja puu voi kääntyä kysymään:
Kuka ei ole tullut ja mikä ei ole hyvin,
miksi on tyhjyys raskas eikä sano mitään?
Katkerat neilikat seisovat riveissä tien varrella,
missä kuusen hämäryys on tutkimaton.
***
Ihmeellinen meri
Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.
***
Laulu vuorella
Aurinko laski yli meren vaahdon ja ranta nukkui,
ja vuorella seisoi joku ja lauloi.
Kun sanat putosivat veteen, olivat ne kuolleet.
Ja laulu katosi mäntyjen taakse ja hämärä vei sen pois.
Kun kaikki oli äänetöntä, ajattelin vain,
että hämyisellä kalliolla oli sydänverta,
aavistin hämärästi, että laulu oli
jostakin, mikä ei koskaan palaa.
***
Ero
Kylmäksi ja itsepintaiseksi kävi minun sydämeni,
kun minä aloin kaivata hyväilyjäsi.
Sisareni eivät ole vielä huomanneet,
että en enää katso heihin.
En puhu koskaan enää kenenkään kanssa.
En tiedä, kuinka usein
suutelen pientä kissanpoikaa, povellani nukkuvaa.
Kernaasti tahtoisin tuntea hiukan ikävää,
mutta minun sydämeni on onnellinen ja nauraa kaikelle.
Sisareni, teen, mitä en ole koskaan tahtonut,
sisareni, pidättäkää minua –
en tahdo mennä teidän luotanne pois.
Kun suljen silmäni, seisoo hän edessäni,
minulla on monta ajatusta hänelle eikä ole yhtään kaikille muille.
Elämäni on käynyt uhkaavaksi kuin rajuilman taivas,
elämäni on käynyt vilpilliseksi kuin heijasteleva vesi,
elämäni kulkee köyttä pitkin korkealla ilmassa:
en tohdi katsoa sitä.
Kaikki eiliset toiveeni
nuokkuvat niinkuin palmun alimmaiset lehdet,
kaikki eiliset rukoukseni
ovat liikanaisia ja vastausta vailla.
Kaikki sanani olen peruuttanut
ja kaiken omaisuuteni antanut köyhille,
jotka toivottivat minulle onnea.
Kun oikein ajattelen,
ei minulla ole itsestäni jäljellä muuta kuin mustat hiukseni,
kaksi pitkää palmikkoa, jotka soluvat käärmeiden lailla.
Huuleni ovat muuttuneet hehkuviksi hiiliksi,
minä en enää muista, koska ne alkoivat palaa – –
Kauhea oli se suuri palo, joka poltti nuoruuteni tuhkaksi.
Ah, se välttämätön on tapahtuva niinkuin miekanisku –
minä menen hyvästeittä ja huomaamatta,
minä menen kokonaan enkä koskaan palaa.
***
Minun sieluni
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,
nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,
mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi lohikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.
***
Rakkaus
Sieluni oli vaaleansininen puku, taivaanvärinen.
Jätin se kalliolle meren rannalle
ja alastonna tulin sinun luoksesi, naisen tavoin.
Ja naisena istuin pöytäsi ääressä,
join lasin viiniä, hengitin ruusujen tuoksua.
Sinä näit, että olin kaunis
ja muistutin jotakuta, jonka olit nähnyt unessa.
Minä unohdin kaiken, unohdin lapsuuteni ja kotimaani.
Tiesin ainoastaan olevani hyväilyjesi vanki.
Ja sinä otit hymyillen kuvastimen, käskit minun katsoa itseäni.
Näin että olkapääni olivat tomusta tehdyt ja murenivat tomuksi,
näin että kauneuteni oli sairas ja tahtoi – katoamistaan.
Oi, sulje minut syliisi niin lujasti, että ei minulta mitään puutu.
***
Elämä
Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit
ja mennä kotiin ja nukkua…
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
***
Tuska
Onnella ei ole lauluja, onnella ei ole ajatuksia, onnella ei ole mitään.
Töytäise onneasi että se särkyy, sillä onni on paha.
Onni tulee hiljaa aamun huminassa nukkuvissa pensaissa,
onni liukuu pakoon pilvikuvinå sinisen syvyyden yli,
onni on sydänpäivän helteessä uinuva keto
tai rannaton meren lakeus auringonsäteiden alla.
Onni on voimaton, hän nukkuu ja hengittää eikä tiedä mitään.
Tunnetko tuskan? Hän on väkevä ja suuri, hän on salaa pusertanut
kätensä nyrkkiin.
Tunnetko tuskan? Hän hymyää toivon hymyä itkenein silmin.
Tuska antaa meille kaiken tarvitsemamme –
hän antaa meille avaimet kuoleman maahan,
hän työntää meidät portista sisään, kun epäröimme vielä.
Tuska kastaa lapset ja ualvoo äitien keralla
ja takoo kaikki kultaiset vihkisormukset.
Tuska hallitsee kaikkea, hän silittää ajattelijan otsaa,
hän kietoo korun himoitun naisen kaulaan,
hän seisoo ovella miehen tullessa rakastetun luota.
Mitä vielä tuska antaa lemmikeilleen?
En tiedä enää.
Hän antaa helmiä ja kukkia, hän antaa lauluja ja unia,
hän antaa tuhat suudelmaa, jotka kaikki ovat tyhjiä,
hän antaa ainoan suudelman, joka on tosi.
Hän antaa meille ihmeelliset sielumme ja kummalliset halumme,
hän antaa meille ylintä elämässä:
rakkauden, yksinäisyyden ja kuoleman kasvot.
***
Huolettomuus
Minä en usko ihmisiin.
Olisin lyönyt lyyrani siruiksi,
ellen uskoisi Jumalaan.
Jumala näyttää minulle tien
sumusta auringon säihkyvän kehrän luo.
Hän rakastaa kepeäjalkaisia vaeltajia.
Sentähden antoi hän minulle kaiken tämän huolettomuuden.
Minä luotan lujasti kuin kallioon.
Jos olen hänen oikea lapsensa, ei minulle voi mitään tapahtua.
***
Hämärä
Yö tulee suurena ja villapartaisena
hymyillen ilmihymyä puolihämärälle.
Äänettömien sireenien keskeltä
kasvavat hämyssä puiston ääriviivat,
muodottomat ja jättiläismäiset.
Hennoilla sireeneillä on uneliaat korvat,
ne uneksivat auringon astuvan alas maahan – –
Mitä voi unenkaltainen hämärä kaikille valvoville ajatuksille,
jotka näkymättöminä livahtavat ohi?
***
Ilmestyskirjan henki
Ihmiset, rinnassani paisuu.
Lieska, sauhu, palaneen lihan katku:
se on sota.
– – –
Sodasta olen tullut – kaaoksesta noussut –
olen elementti – raamatun vaeltava henki – apokalypsi.
Katson ympärilleni elämän yli – se on jumalaista.
Minun on sota. Mykän ruhtinaanne sotalaumat,
kuka teitä tarvitsisi? Syvyydet ammottavat.
Sanomattomia tapahtuu kohtalon esiripun takana.
Epäilijät, pilkkaajat,
älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen.
Elämä on jumalallisen yksinkertainen ja lapsia varten.
Laulajat eivät olleet harpunsoittajia,
ei – valepukuisia jumalia – Jumalan vakoojia.
Vanhojen aikojen laulajat – olkaa rauhassa,
suonissanne on virrannut hyvä veri –
runsain punainen soturiveri.
Laulun henki on sota.
***
Kaunein jumala
Sydämeni on kauneinta maailmassa.
Se on pyhä.
Kuka ikänä sen näkee,
säteilköön sen loistoa.
Sydämeni on kevyt kuin lintu,
maan päällä ei ole hauraampaa esinettä.
Uhraan sen sinulle,
tuntematon jumala.
Jumala ylinnä pilvissä –
siipeni kantavat minut sinne –
kaunein jumala
jonka edessä kaikki on tomua.
Olen palaava
kimmellys otsani ympärillä –
eikä kukaan ole näkevä muuta
kuin yön ja jumalan.
***
Lyyrani
Inhoan ajatella
Missä on kallis jättiläislyyrani?
Päivänpaiste-kielinen, satumainen, pilvistä riippuva.
Oi sinä jättiläislyyrani,
sinä riiput maailman yllä kuin kysymysmerkki.
Kun minä kuolen,
heittäydyn kielillesi huolettomasti.
Silloin nousee kaksi henkeä tuntemattomista.
Ne kantavat meidät nukkuvina merten yli,
ne pysähtyvät keskellä Atlanttia –
Ja me olemme kumpikin kadonneet maailmasta,
kallis lyyrani.
***
Neidon kuolema
Sen ihanan neidon sielu ei erehtynyt koskaan,
hän tiesi itsestään kaiken,
hän tiesi enemmänkin: muista ja merestä.
Hänen silmänsä olivat mustikat, hänen huulensa vaapukat, hänen kätensä vahaa.
Hän tanssi syksylle kellastuneilla kentillä,
hän kyyristyi kokoon ja pyöri ja lankesi – ja sammui.
Kun hän oli poissa, ei kukaan tietänyt,
että hänen ruumiinsa lepäsi metsässä.
Häntä etsittiin kauan impien joukosta rannalta,
he lauloivat pienistä punaisista raakunkuorista.
Häntä etsittiin kauan miesten joukosta, lasien luota,
he riitelivät herttuan keittiön kiiltävistä veitsistä.
Häntä etsittiin kauan kieloniityltä,
johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä.
***
Nietzschen haudalla
Suuri metsämies on kuollut.
Verhoan hänen hautansa lämpimin kukka-verhoin.
Suudellen kylmää kiveä sanon:
tässä on ensimmäinen lapsesi ilonkyynelissä.
Istun haudallasi ilkkuen
niinkuin iva – kauniimpi kuin olet uneksinut.
Ihmeellinen isä!
Lapsesi eivät petä sinua,
he tulevat maan yli jumal’askelin,
hieroen silmiänsä: missä mahdan olla?
Niin, oikein … täällä on minun paikkani,
tässä on isäni hoitamaton hauta.
Jumalat – vartioikaa ikuisesti tätä paikkaa.
***
Olemisen riemu
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
***
Olenko valehtelija?
Jos olen rikollinen, on syntini mittaamaton.
Jos olen ilvehtijä, olen pilkannut pyhiä asioita.
Jos olen valehtelija, syöstäköön minut taivaasta,
että muserrun turuillenne.
Jos olen valehtelija,
haudatkoot kadotetut henget lyyrani
liejuihin, tulikiven katkuun.
Kurkoitelkoon se rukoilevia käsiään kuutamoöinä,
kun ei yhtään elollista kulje ohi.
Jos olen valehtelija –
pyyhittäköön ihmeellinen nimeni taivaan seinästä,
helmikirjaimet lyötäköön rikki meren paasiin,
vesi salatkoon, mistä minä tulin,
älköön maailma koskaan kuulko taruani.
Jos olen valehtelija –
niin ihanimmat enkelit rakastavat kuitenkin minua
niinkuin kaunista ja kadotettua veljeä:
hän kertoi satuja kuulle ja taivaanlaelle,
ilman niitä ne eivät voineet pysyä,
niiden hauras ihanuus mureni tomuksi.
***
Orfeus
Minä muutan käärmeet enkeleiksi.
Kohottakaa päänne! Nouskaa pyrstöllenne!
Hetkinen – eikä enää yksikään kähise.
Autuaina lepäävät ne jalkojeni juuressa,
vaipuneina uneen, suudellen vaippani lievettä.
Sormielen lyyraa. Maan yli kulkee tuuli
hiljaa, juhlallisesti, kyynelissään,
suudellen kauneuden elottomia, marmorinvalkeita patsaita suulle,
jotta ne avaavat silmänsä.
Minä olen Orfeus. Minä voin laulaa miten tahdon.
Minulle on kaikki luvallista.
Tiikeri, pantteri, puuma seuraavat minua
kallioluolaani metsään.
***
Tulevaisuuden kulkue
Repikää kaikki kunniaportit –
kunniaportit ovat liian matalia.
Tilaa oudolle kulkueellemme!
Raskas on tulevaisuus – rakentakaa siltoja
rajattomalle.
Jättiläiset, kantakaa kiviä maailman ääristä!
Demoonit, valakaa öljyä kattiloiden alle!
Hirviö, mittaa pyrstölläsi mitat!
Kohotkaa taivaissa, sankarihahmot,
kohtalokkaat kädet – aloittakaa työnne.
Murtakaa kappale taivasta, hehkuva.
Olemme repivä ja lyövä.
Olemme taisteleva tulevaisuuden mannasta.
Nouskaa, airuet,
ihmeellisen selvästi näkyvät, vaikka vielä etäällä,
päivä tarvitsee kukonlauluanne.
***
Edith Södergran syntyi Pietarissa 4. huhtikuuta 1892. Hän kuului suomenruotsalaiseen perheeseen, joka eli Venäjällä. Perheen taloudelliset olosuhteet olivat hyvät, mikä mahdollisti Edithille laadukkaan koulutuksen. Hän kävi saksalaista tyttökoulua ja oli kiinnostunut kirjallisuudesta jo nuorena.
Södergran sairastui tuberkuloosiin vuonna 1909. Sairaus vaikutti hänen elämäänsä merkittävästi ja oli osatekijä siihen, että hän keskittyi kirjalliseen uraansa. Hänen ensimmäinen kokoelmansa “Dikter” (Runoja) julkaistiin vuonna 1916. Teos ei saanut paljoa huomiota aikanaan, mutta se asetti perustan Södergranin modernistiselle tyylille.
Södergranin runous on usein luokiteltu modernistiseksi ja expressionistiseksi. Hän leikki vapaasti muodoilla ja rytmeillä ja pyrki ilmaisemaan tunteitaan ja ajatuksiaan uudella ja mullistavalla tavalla. Hänen teoksensa käsittelevät usein yksilön ja luonnon suhdetta, kuolemaa, rakkautta ja naiseutta.
Vaikka Södergranin varhaiset teokset eivät saavuttaneet suurta yleisöä, hänen myöhempi tuotantonsa, kuten “Septemberlyran” (Syyslyyra, 1922) ja “Rosenaltaret” (Ruusualtari, 1919), saivat enemmän huomiota. Södergran kuoli nuorena, vain 31-vuotiaana, vuonna 1923. Hänen kuolemansa jälkeen kiinnostus hänen teoksiaan kohtaan on vain kasvanut, ja hän on nykyään yksi Pohjoismaiden tunnetuimmista runoilijoista.
Edith Södergran ei itse ollut osa Tulenkantajat-liikettä, joka oli suomalainen kirjallisuus- ja kulttuuriryhmä 1920-luvulla. Tulenkantajien jäsenet olivat pääasiassa suomenkielisiä kirjailijoita ja intellektuelleja, kuten Uuno Kailas, Olavi Paavolainen ja Mika Waltari. He pyrkivät modernisoimaan suomalaista kirjallisuutta ja kulttuuria tuomalla siihen eurooppalaisia vaikutteita ja ideoita.
Vaikka Södergran ei ollut Tulenkantaja, hänen teoksillaan ja ajatuksillaan on ollut huomattava vaikutus Pohjoismaiseen ja erityisesti suomenruotsalaiseen kirjallisuuteen. Hänen modernistinen tyyliinsä ja teemoihinsa onkin nähty yhtäläisyyksiä Tulenkantajien pyrkimysten kanssa, vaikka hän toimi enemmän erillään tästä ryhmästä.
Edith Södergranin runous on inspiroinut monia myöhempiä kirjailijoita ja taiteilijoita. Hän oli uranuurtaja, joka rikkoi perinteisiä kaavoja ja loi uudenlaisen tavan nähdä maailma ja ihmisen osa siinä. Hänen teoksensa ovat saavuttaneet klassikon aseman, ja ne tutkivat yhä ajankohtaisia teemoja, kuten identiteettiä, vapautta ja olemassaolon mysteeriä.
Edith Södergranin elämä oli täynnä haasteita, mutta hänen kykynsä kanavoida kokemuksensa poikkeukselliseen runouteen tekee hänestä yhden 1900-luvun merkittävimmistä runoilijoista. Hänen teoksensa elävät yhä, ja ne jatkavat uusien sukupolvien inspiroimista ympäri maailmaa.
Eino Leino on yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kirjailijoista. Leinon kynästä on syntynyt arvostettuja runoja, romaaneja ja näytelmiä. Leino myös Suomensi lukuisia teoksia. Kokosimme tänne Eino Leinon suosituimpia runoja ja teoksia!
Tommy tabermann (1947-2010) oli yksi suosituimmista Suomalaisista runoilijoista. Tabermann oli tunnettu myös kirjailijana, toimittajana ja poliitikkona. Olemme koonneet tähän Tabermannin suosituimpia runoja eri tilanteisiin ja eri aiheista.
Täältä löytyy jokaiselle päivänsankarille kiva syntymäpäiväruno. Olemme keränneet tänne suosituimpia syntymäpäivärunoja ja -värssyjä.
