Eino Leino – Suosituimmat runot ja teokset

Eino Leino Rakkausruno

Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.
***
Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.
***
Rakkaus! Sana suloinen,
sana siipien valkeiden,
sana suurinten sankar-töiden,
valo synkinten sydän-öiden,
rinnan yöllinen yksin-nyyhky,
rauhan viesti ja voiton kyyhky,
päivän paiste ja tuike tähden,
riemun parhaimman paras lähde,
suden suitsi ja himon ohja,
tahdon ponsi ja tarmon pohja,
sana sankarin – Jumalan -.
Rakkaus on valtias maailman!
***
Sua katson vaan, sua katson vaan,
sua katselen silmät veessä.
Tää onneni on niin outo ja uus,
sen että mä vapisen eessä.

Kun sydän on auki, on kiinni suu,
mun syömeni hehkuu ja halaa.
Sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivänpalaa.

Minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun!
Tää pöytä mulleko katettu ois?
Ois tullutko loppu surun?
***
Oi, jos oma impeni armahin
mä tänne sun vieraaks’ saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.

Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.

Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, impi, et tullekkaan –
niin tottahan toinen kerta!

***
Miks äkkiä vaikenit, impyein,
miks silmäsi kyynelöi?
Mikä pilvi peittävi päivyein,
mikä onnesi ontoks söi?
Kas, kuinka kukkivi kaunis maa
ja laulavi leivonen
ja kuinka pihlaja tuoksuaa –
sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden
ja rintasi raikas on
ja elämä viittovi hymyillen –
siis olkosi huoleton!
Ja jospa huolien häivä vois
sun taivosi synkistää,
sen paistais lempeni päivä pois
ja taas olis suukkossää.» –

Ma muistin syksyä synkeää,
kun harmaja taivas on,
kun nurmen kukkaset peittää jää
ja metsä on lauluton.
Ma elämän syksyä aattelin,
kun harmaja taivas on,
kun poiss’ on poskien ruusutkin
ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo
se hiipi mun rintahain:
Lie silloin jäässä jo lempes vuo
ja tuntehes tuhkaa vain.
Sa lemmit säihkyä silmien
ja ruusuja poskipään,
kun niiden näät sinä kuollehen,
kuin käynevi lempes tään?» –

Oi, ällös itke mun armahain!
mun Ainoni armainen
nyt kukkivi lempeä tuoksuttain
kuin pihlaja keväinen.
Sen tuoksuja hengin mä vallaton
ja kukkia poimin vaan,
kun taivas siintävä, kuulas on
ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai
ja kukkaset kuolla voi,
mut pihlajassapa talvellai
taas tilhien laulu soi.
On sorja kukkiva pihlajapuu,
mut sorjempi marjassaan,
kun kylmä, kuollut on luonto muu
ja poissa on marjat maan!
***
Rakastettu, armastettu
ijankaikkisesti
Kuinka kuolis lempeni,
mi nyt jo kaikki kesti?

Saat sa olla armoton
ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
ma sulan niinkuin vaha.

Saat sa olla uskoton,
ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani,
hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön,
tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
ja toisen omaks tulit!

Tääll’ on taikalinna tehty
Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka
sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet
ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon!
Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
meiltä eron estää.
***
Lennä, lennä lempeni,
Lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.
***
Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
***
Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.

Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.

Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti kolmantena.
***

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! – ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Hymyilevä Apollo