Aleksis Kivi on Suomen tunnetuimpia runoilijoita ja kirjailijoita ja hän olikin ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija. Aleksis kiven tunnetuimpia teoksia on seitsemän veljestä, joka on Suomen kansallisromaani. Olemme keränneet tähän artikkeliin tietoa Aleksis kivestä ja hänen suosituimpia runoja ja teoksia.
Sydämeni laulu
Tuonen lehto, öinen lehto,
siell’ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.
Siell’ on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.
Siell’ on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.
Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss’ kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.
Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.
Maamme
On pohjoisessa kaunis maa
tuo metsän kohdussa.
Siel talven kuuset lumiset
sen tuntureilla humisee,
kuin morsian niin armas taas
on kesä tässä maas.
Sen tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää,
siel pohjan-tulet haamottaa
ja kosket vettä ammentaa
kosk kanteleilla soitellaan,
se onpi Suomenmaa.
En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän auringos,
en kirkast kuuta hongistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.
Tok monta näissä laaksoissa
on nähty kauhua:
kosk sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi,
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.
Ja ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan.
Tuos onpi meidän huoneemme,
tuos lainehtiva peltomme,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö.
Tuon tumman metsän kaikunaa
mi autuus kuultella
kosk herättää meit päivän koi
ja paimenien torvet soi,
kosk impi sinisilmänen
käy laaksois laulellen.
Mi autuus helmaas nukkua
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme!
Oi aina uusi toivomme!
Oi Suomensaari kaunoinen,
oi ijankaikkinen!
Alma
Korees kartanossa Alma kasvoi,
kauniiks immeks yleni,
isä oli hänel armas, lempee,
äitin hellän Kalma vei.
Ei hän tiennyt, miten ompi vaipuu
emon oman helmahan;
emo vieras häntä kasvatteli
kädel kiivaal, ankaral.
Toki leppeyttä ja lempee täynnä
loisti Alman katsanto,
mutta hymy synkee, murheellinen
väikkyi hänen huulillans.
Tyyni oli hän kuin pohjan valo
vuorten kiireil kesä-yös,
lempeä kuin lehdikkäinen saari,
kosk on myrsky vaijennut.
Riensi viheljäinen immen luoksi,
avun, turvan aina sai,
lohdutuksen murheellinen mieli,
armon aina rikkoja.
Metsän huminassa käyskelevi
alati impi unelmis,
katsahdellen silmäl riutuvalla
sineyteen korkuuden.
Mitä mietiskelee kelmee neito,
uneksuen laaksossa?
Miksi riutuen hän katsahtelee
sineyteen korkuuden?
Eipä pääsnyt täällä kenkään käymään
sydämmensä kammioon,
sieltä virtasi vaan lemmen liekki
taivaallisest säteillen.
Pian toki Kalman kylmä tuuli
liekin tämän sammutti.
Kuolon syliin tyttö kaunis nukkui,
niinkuin päivä läntehen.
Nuoret neidot, kasvinkumppaninsa,
hänen kääreit liinoihin,
koristelit arkkuns kukkasilla;
Tuonen tupaan vietiin hän.
Kirkas oli pyhäpäivän taivas
kirkas päivä helluntain.
Metsä humisi ja linnut lauloi,
koska impi vietiin pois.
Tuli kalmistosta murhejoukko,
eipä impi tullutkaan,
silloin naiset nuoret itkuun päätyi,
ettei tullut ystäväns.
Murehtivat nuoret, niin myös vanhat,
kauan häntä kaivattiin;
muistellessa kadonnutta haamuu
kyynel juoksi virtana.
Mutta ihana on murhe tämä,
sointoon taivasten se vie,
läpi kyynelsateen lempeest paistaa
toivon päivä armahin.
Eskon häälaulu
Häätoimis kaik’ hyörii ja pyörii,
mut murheissa neitonen käy;
hän itkee kotoo jättääksens
mut vartoo toki sulhaistans
ja portilla pellon on sulhainen,
jo loistavat leimuvat lyhteet.
Niin nousee nyt ankara pauhu
ja riemusta hääsali soi.
Ei itke enään morsian,
ei muistel menneit päivii hän,
vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu
ja päässään on kunnian kruunu.
Mut mennyt on ihana vuosi,
on mennyt kuin unien maas.
Ja morsian nyt laulelee
ja lapsellensa kertoilee
mis löytyvi Onnela kaukainen,
mis siintää sen korkeat vuoret.
Aleksis Kiven koko tuotanto
Tässä kokoelma teoksessa löytyy kansalliskirjailijan koko tuotanto.
1: Seitsemän veljestä, Koto ja kahleet, Eriika, Vuoripeikot
2: Kullervo, Nummisuutarit, Karkurit, Kihlaus, Yö ja päivä, Lea, Margareta
3: Olviretki Schleusingenissä, Leo ja Liina, Canzio, Selman juonet, Alma
4: Runot, Kirjeet
Laulu oravasta
Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.
Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans’ monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.
Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnas
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnas:
Metsolan kantele soi
Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.
Lintukoto
Meress’ kaukaall’ eräs saari soma löytyy,
lehtinen. Sen jyrkät, kallioiset rannat
vastarinta ijankaikkinen on myrskyss’,
koska aavan meren vallattomat lapset,
kuin sotajoukko kransattuna, päällekarkaa,
anastaaksens Lintukodon kauniin saaren.
Niitty viherjä on keskell’ tätä saarta,
keskell’ niittyy kulta-keltain pelto läikkyy,
kantain hedelmiä ilman talven unta;
keskell’ peltoo soipi tuuhee lehtimetsä,
soi kuin rauhan kaupungissa, lemmen maassa;
keskell’ metsää pieni kukkas-kunnas seisoo,
kunnaan kiireell’ huone linnunlaulupuusta.
Hieno sammal tämän huoneen katoll’ kasvaa,
kukkainen siell’ hymyellen luoksens viittaa
lintuja ja hyrrääviä mehiläisii. –
Kuolematta, ijäisessä nuoruudessa
asuu tässä kerikansa pieni, kaunis;
kaunis, vaan ei kymärtynyt peikkojoukko,
niinkuin tarinoissa usein kuulla saamme.
Tässä linnut asuu, lauluniekat pienet,
tässä käki, ilolintu, kyntörastas
lehdistössä äänens ympärkaikuu antaa
pelkäämättä ilmass’ sinkoilevii haukkoi,
kotkia ja öitten ilkeit’ huhkaimia.
Elo ystävyyden! –
Vilkkaat keripojat
pellot kyntää, kukostavat niityt niittää;
laulaen käy alat’ heidän ilotyönsä.
Keri-immet, ruusuposkill’, valkeiss’ vaatteiss’,
miehustalla vyö kuin kesän kirkas taivas
sinertävä, kukkasseppel kiireillänsä,
kangast’ kutoo helskyttäen korkeess’ lakass’,
tahi yhteist’ atriaa he rakentavat
viherjälle tanterelle lehdon suojaan.
Sillon liike elävä on impiparvess’,
sillon kieli virkeästi livertelee,
kilahtelee usein naurun hopeekello. –
Yhtyvät he atrialle, uljaat pojat
niinkuin neidot kauniit vaatteiss’ valkehissa,
vöissä sinisiss’ ja kukkas-seppeleissä.
Kanssapuhe ilonen käy pöydän ääress’
elämästä Lintukodon saaress’ kauniiss’,
tarinoja himeit’ mailmoist’ kaukaisista
siinä haastellaan ja ihmetellään
ympär pitkän pöydän, tuuheen metsän varjoss’,
koska oksill’ lintuin laulujoukko ääntää,
pieni, vilpas kiuru viserrellen
pyöriilevi paistehessa päivän kullan,
ja kosk’ tuuli hieno, kukkas-hajuu täynnä,
koivistossa lehtiin kanssa leikittelee. –
Taasen rinkitanssissa he kiitelevät
niinkuin niityll kiertelevä länsituuli
keveästi; tahi, kyllästyen tanssiin,
käyvät purjehtimaan sini-lainehilla.
Laivastonsa, lumivalkee joutsenparvi,
alat’ heitä rannall’ vartoo. Nytpä alkaa
purjeretki, iloretki ympär saarta,
laivat kimmeltävät, kaikki kuormans’ saavat.
Parittaisin nuori kerijoukko istuu
hartioilla joutsenen, ja rivi kulkee
yhtä rinnan pitkin saaren tyyntä rantaa.
Ihanasti laulaa poika niin myös neito
armaas’ syleilyksess’ laivan hienoll’ kannell’.
Joutsen alakuloisesti ääntää,
ihanasti toki; linnut visertelee
rannall’ kiistellen ja saaren metsä kaikuu;
meri kaikuu, taivaan kansi kaikuu,
kaikki yhteensulaa sointuun ihmeelliseen,
kaikk’ on hyminä kuin Tapiolan linnass’,
koska soivat siellä kultakanteloiset.
Niinpä purjehtivi kaunis kerijoukko
joutsenvenheillänsä ympär rauhansaarta,
ja kosk’ viimein täytetty on iloretki,
maalle astuvat he iloleikkiin toisiin. –
Mutta usein puitten juurilla he istuu
vasten rintaa aleskallistuneell’ päällä;
tyyneest’, armaast’ tuijottelee katsantonsa
mietiskellen hiljaisessa ikävyydess’.
Miksi ikävyydessä he uneksuvat?
Miksi ihanasti kallistuvi päänsä?
Senpä syytä eivät ymmärtää he taida
mutta tuskaton on heidän ikävyytens’,
pian pois se haihtuu niinkuin aamun kaste
poskelt’ kukkasen, ja karkeloihin taasen
rientävät he viherjälle tanterelle,
laulain onnen elämästä rauhan saaress’.
Niin he iloitsee, ja viimein illan tulless’
vaipuvat he unen hienoon helmaan
unta kultast’ näkemään, ja päälläns’ väikkyy
kesä-yöseen tyyni, hymyilevä taivas,
niinkuin vaisunsinii’n, hiilakkainen huivi.
Hiljaisuus on kaikkialla, aalto rannall’
makeasti makaa, liikahda ei lehti. –
Aamu hohtaa, koivuin valkeet rangat loistaa,
lempee tuuli idän purpuraisilt’ porteilt’
meren pintaa viivottaa ja ilma täyttyy
taasen lintuin viserryksest’ lehdistössä.
Sillon ihanasta unestansa herää
kerikansa, ijankaikkisesti nuori,
rientää ilotyöhöns Lintukodon saaress.
Uljaat pojat pellot kyntää, niityt niittää,
naiset kangast’ helskyttävi korkeess’ lakass’.
Aleksis Kiven seitsemän veljestä selkokielellä
Tässä Juha Hurmeen ‘kääntämässä’ teoksessa on kansallisromaanin tekstistä tehty selkeämmin ymmärrettävää nykykielellä. Teos sisältää myös infoa ja listan vanhoista termeistä jota kirjassa tulee vastaan.
Ensimmäinen lempi
Käy nuorukainen synkeess’ Metsolassa,
pylvässaliss’ kaikuvass’;
kiväärii kantaen hän kiiteleevi
halki sinisaloen,
ja kuusiston kuningast
luotinsa kiehtoo,
se tuima ja tarkka kuin Pitkäisen nuoli.
Hän viimein vuorten vinkalossa kohtaa
partahisen kontion,
kiväärins pamahtaa ja savu kiirii:
ohto otsall’ verisell’
päin karkaavi ryskyen,
vihasta hurja,
mut rintansa keihääsen syöksee – ja kaatuu.
Niin lepää siinä voimallinen sankar’,
povi verta vuotaen,
hän nukkuu, kylmenee, ja unohdettu
on nyt elon taistelo.
Ja nuorukain käyskelee
kotihins taasen,
kosk’ väsynyt aurinko läntehen vaipuu.
Ja kaunis onpi nuori ampuniekka:
otsa kirkas, viaton,
kuin aurinko on silmä säteilevä,
poski kuumast liekehtii,
ja ruskeat kiharat
poskellans’ väikkyy,
kosk’ ehtoosen liehaus vuorilta lentää.
Hän jalost’ käyskeleevi, tiensä kulkee
ohi komeen kartanon,
ja ilosoitto sieltä kauvas kuuluu,
saarnimetsä kajahtaa;
ja katsomaan leikkiä
nuorukain rientää
ja pian on edessään loistava sali.
Ja saliss’ loistavassa joukko tanssii
häitä kauniin tyttären.
Jasmiineistä ja ruusuist’ purpuraisist’,
sinertävist’ sireeneist’
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
ja saarnisto hymisee ihanast’ soitost’.
Mut morsian, se nuori, mustakihar’,
huohuttaen tanssist’ käy.
Hän kaunis on kuin ehtoo Eedenissä,
vakaa, kaino, viaton.
Kuin ihmeellii’n kangastus
toivomme maasta
hän seisoovi raueten lehtien varjoss’.
Ja nuorukaisen katse matkan päästä
kohden kaunist’ morsiant’
on teroitettu niinkuin hourailevan;
posken liekki siirtyy pois
ja sydän lyö tuimasti
paisuvass’ rinnass’,
ja sieluns on teiskova, kiertova kaaos.
Ja impi, joka lehtein varjoss’ seisoo,
toisen kallis aarre on,
se vuorittaavi nuorukaisen sielun
muurill’ mustall’, hirmuisell’,
ja toivonsa aurinko
pilvihin sammuu
ja mielensä harhailee synkeäss’ yössä.
Tok’ vielä viipyy kelmee ampuniekka,
viipyy häitä katsellen,
kosk’ morsian se nuori, ihmeenkaunis
tanssiss’ väikkyy raueten,
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
ja saarnisto hymisee ihanast’ soitost’.
Pois ryntäävi hän viimein äänetönnä
halki puiston pimeän
ja seisoo sammaleisell’ kalliolla
keskell’ öistä männistöö;
kiväärinsä leimaus
valkasee metsän,
ja kuolleena kaatuu hän mäntyen juureen.
Niin nukkui uljas, kaunis nuorukainen,
käärittynä savuhun,
ja Metsolassa kaiku ampumuksen
hänen uneen viihdytti.
Ja tyyneys vallitsi
tienoossa ympär,
vaan yösiikko lenteli mäntyen kärjill’.
Mut pauhinalla ilojoukko viettää
häitä kauniin neitosen;
jasmiineistä ja ruusuist’ purpuraisist’,
sinertävist’ sireeneist’
ja morsius-myrtistä
haju käy ympär,
kosk’ hääkunta pyörien ringissä juoksee.
Mut hiljaisuus on nuorukaisen vaiheell’
metsäss’ sammalkallioll’,
ja lempee kuu hänt’ taivaalt’ katseleevi;
äänetönnä makaa hän
ja tunturin lumena
kasvonsa loistaa,
ja katkera vakuus on huulillens seisnyt.
Härkä-Tuomo
Kasvoi uros urhee Kaimalassa,
Tuomo, emäntänsä heimolainen;
teki työtä, uhmaili kuin peikko;
millon peltoa hän pöllytteli
väsymättä, millon möyriskeli
soita, luhtia kuin korven karhu
talvikoutoansa rakentaissaan.
Mitä sai hän, mitä puuhastansa?
Sai hän leipänsä ja ruumiin verhon.
Oilpa vartalo kuin mäkitammen
uroholla, jykevällä pojal;
kuhilana hius karhee peitti
hänen päänsä, pään tuon aina jäykän,
joka, huolimaton mailman menost,
johti urostansa tietä omaa.
Eihän syntiä tääl kielin tehnyt
harvasanahinen ªHärkä-Tuomoª;
mutta mykkänä hän myöskin seisoi
lukukinkerillä; tuonne kerran
työllä saatettiin hän kirkonmiesten
käskystä ja kylänmiesten voimal.
Mutta siellä vakavana istui
tarhapöllönä hän pöydän alla
kuuman hetken; sieltä vakavana
käyskeli hän kotihinsa taasen.
Eivät siinä avittaneet ämmät,
eivät puuhat lukkarein ja pappein,
eikä mustan jalkahirren keino.
Lukea ei tainnut Tuomo taaja;
oli paljon, jota ei hän tainnut,
johon luja luontonsa ei käynyt,
johon myöntynyt ei jyrkkä mieli:
kirvesvarttakan ei vestämähän.
Yksi oli toki työ ja toimi,
johon iski aina miehen into,
Jjka hälle elon riemun antoi.
Härkäparillansa ajeskella
peltosaral poudan pahtehessa,
käärittynä tomuhun ja sauvuun,
miehelle oil huvi suurin aina.
Ajeli hän, tuossa jutteli hän
juhdillensa, jutteli kuin veikko
veikollensa ilvehtien juttuu;
mutta tuollon taasen miesi hieman
ärjähti ja heilautti huljaa;
toki, tuulta löi hän, harvoin härkää.
Niin hän askarteli talon työssä,
talon tantereilla tallusteli
äänetönnä, uskollinen miesi,
äänetönnä koska kerran taasen
käyskeli hän ilman juhtiansa.
Näkipä hän tuskin toisen kylän,
toista pitäjää ei millonkana,
mutta kerran toki Herran huoneen,
kuuli kerran omat kirkonkellot,
koska poika hikinaamoin istui
jalkahirres suvisunnuntaina.
Senpä täällä elon tanterelta
ulkopuolla kodon vainioita
päivänä hän pahteisena huomas.
Miellyttikö häntä toistain vielä
mailmaa tuntemahan laajemmalta?
Mitä huoli hän sen pauhinasta,
yksin junnaili hän juhtinensa
kuulematta kiusauksen ääntä.
Eipä koskaan täällä kannun ääres
käsivarsi hänen koukistunut,
katsonut ei miIlonkana silmä
kohden naisen poven kukkuloita;
miehen mieltä eksyttävä tieno.
Oli hällä toki elki pieni,
tapa urohia muita mukaan:
pyhäsiltä pesällistä kaksi
poltti lehteä hän venäläistä,
koska härkiänsä katsomassa
käyskeli hän talon härkähaassa.
Onpi ihanainen kesäpäivä,
kirkas juhlapäivä.
Kylän kansa
kirkkoretkensä on tehnyt, käynyt
tyytyvänä hauskalt atrialta.
Käyvät nuoret huviansa kohden,
etsimähän tuolta hänen yksi,
tuolta toinen sydämmensä lystin,
kuinka tila kunkin tääl ja luonto
sekä nuorukaisen että neidon,
että lapsen tulihilpee mieli.
Pian riemu käy, ja kaikkialla
kuulet ilon hengen siipein iskut,
tuolla kunnahalla kaltevalla,
Sammiolan kivisellä mäel
keinu korkealle ilmaan heiluu;
keinu heiluu, huivit likkain liehuu,
kauvas kajahtelee riemun pauhu.
Taasen korvas toisialle käännä,
niinpä kylän kujalta sä kuulet
kiekon paukkinan.
Siel miehet nuoret,
miesivoimaan jaettuina kahteen,
karttujansa käyttelevät tiellä,
visakiekonensa kiisteleevät.
Mutta lapset missä liekiöitsee,
missä elon aamukansa vilkas?
Tuolla peltokedon kukkashelmas
leikkiänsä kirkuen he lyövät.
Mutta missä Kaimalan on Tuomo?
Tuol ei keinumäel eikä tuolla
tiellä tuimas kiekotaistelossa.
Kohden härkiänsä astelee hän
härkähakaan jyrkkärinteisehen
kosken kaatuvilla partahilla.
Sinne vakavana käyskelee hän
nysä taskussa ja tulusmaaru.
Pianpa hän kohtaa kumppaninsa,
”Luikinsa” ja ”Poikansa” hän kohtaa
verjän vaiheel nurmel lempeällä.
Myhäellen tyytyvänä istuu
juurelle hän koivuhisen kannon
iskemähän tulta, polttamahan
pesällisen lehtee venäläistä.
Iskee hän ja pian sauvu kiirii
hänen ympärillään tyynees ilmas.
Siinä mieluisast katselee hän
kohden Poikaansa ja Luikiansa,
jotka itse on hän kasvattanut,
vetohärjiks heitä opettanut,
tehnyt heistä verrattomat juhdat,
mutta alasmäkeä jo vierii
heidän elämänsä toikot päivät;
lähes kaksikymmentä jo vuotta
ovat kartaneet he ijestänsä
mones poudas, mones pakkasessa.
Eihän toki ydintä ja voimaa
vielä jäsenistä jykevistä
puutu, vielä vuosia he käyvät,
Luiki niinkuin Poika Tuomon turvis,
Kaimalassa ikeen jynkän alla.
Tuossa he nyt, voimaa uutta tuoden,
ahkerasti atrioitsee, purten
lempeen nurmen mehukasta ruohoo,
koska hiilakkaana juhlan taivas
heidän päälläns päilyy, päivän loimo
lämmittäen loistaa, käen äänen
ihanasti hymisevä kaiku
riutuvana ympärsoi ja koski
vahtosena matkanpäässä jyskyy.
Niinpä iltapäiväl ihanalla
suvisunnuntaina Tuomo istuu
nysä hampais juurel koivukannon
tyytyvänä, härkiänsä katsellessa,
koska ilo telmehinen pauhaa
kylän tantereilla.
Siellä keinu
ylös heilahtelee räikynällä
taivaan luhtiin ain ja visakieko
lenteleevi tomuvalla tiellä.
Mutta kato: jopa muuttamahan
käyvät leiriänsä Tuomon härjät;
tuonnepa he asteleevat alas
alhoon ojan-puurtamien lomaan,
likemmäksi koskea he siirtyy,
heitä kumppanina uskollisna
Tuomo seuraa, istuu äyrähälle;
alahalla juhtansa hän näkee.
Siin hän istuu, nysän toisen laraa,
tulta lyö ja pian sauvu taasen
palloelee hänen ympärillään;
katselee hän myhäilevii huulil
alas kohden härkähempujansa.
Härjät kosteassa alhos viipyy,
miesi ojan äyrähällä viipyy
hampahissa nysä, joka vihdoin,
pohjaan poltettuna, sauvun kieltää,
mutta aurinkoisen iltalämmin
lempeä ja kohiseva koski
maanittelevatpa härkämiestä
unen kohtuun vaipumahan viimein.
Vasten kiveä hän sammaleista
tuossa kallistunna huovahtaavi,
unta uneksuen rakkahimmist.
Mitä haastelee hän, möyryää hän?
Luiki-härjällensä luihkasee hän,
taasen parahtaa hän Pojallensa,
millon makeata maikausta
juttelee hän toverille taasen,
uhmaellen unen vainiolla.
Mutta sammunut on päivän leimu,
yö on tullut, taivas pilveen käynyt,
pimentäen kesä-yöseen valon.
Yöseen levolle jo vaipunehet
ovat juhdat pajistohoon alhon.
Mutta kuorsatenpa uneksuuvi
aina Tuomo sammalkiven suojas;
koski hälle univirttä veisaa.
Vielä hetki vierii.
korven,ukko, Hyypiöinen,
istuimensa heittää,
kohden kosken pauhinata lähtee
lentämähän siivil hienoisilla;
tuollon äänel synkällä hän huutaa,
lentää yli uneksuvan miehen,
siinä huutaa kerran huikeasti,
katoo avaruuksiin öisen taivaan.
Mutta sillon herää Härkä-Tuomo,
karkaa ylös pöllähtäen maasta,
löyhähtää hän kerran, miesi taaja.
Tuossapa hän tuijottelee hetken,
harjastoonsa kyhnii; toki viimein
kotihinsa astelemaan päätyy.
Niin hän vietti juhlan ehtopuolen
keral härkiensä härkähaassa,
toverinsa elon kannikalla.
Mutta kerran Tuomon käyskellessä
kirveinensä salos myöhän syksyn,
tuli teurastaja taloon, tuima
verkatakki herra.
Kysyi miesi: ªOnko myytävänä Kaimalassa
teurasnautaa mulle oivallista?”
Huomasi hän härjät valtahiset
pöyhkeet, suuret kuni villit hirvet
lehtikammioissaan Mehtolassa.
Kohta heihin herra kaupungista
mieltyi, hinnan kunnollisen tarjoi.
Siinä tuumiskeli isäntäinen
tuonne tänne; rakas oli raha,
rakas myöskin jalo juhtapari,
talon verrattomat vetohärjät.
Kerran toisen vielä miesi tarjoi,
kolikkoja lisäten ja katso:
eihän enään Kaima tuossa kauvan
tuumiskellut mutta heitti härjät,
tuiman teurastajan haltuun heitti.
Tuli Tuomo metsäretkeltänsä,
talliin riensi kohden ystäviä ainoisia.
Toki; tyhjänäpä
hinkalot hän löysi, ikeen nurkas
muistopatsahana murheellisna,
Ssinä, pahintansa aavistaen,
uros seisoi kasvoil kalvehilla
kuni kylmän tulisijan tuhka.
Mutta hänen tuossa arvellessaan,
tuli piika, sanat jyrkät lausui:
”Mitä seisot, miesi, tirkistellen,
koska marssiivat jo sarvijuhtas
kaupunkihin kohden kuolemaansa?”
Sillon Tuomo, sanat kuultuansa,
sanat korvillensa kamalimmat,
kelmeänä kuni aave astui
talon pirttihin.
Hän huolimatta
ehto-atriasta vaipui alas
vuotehelle, kohottaen peiton
korkealle yli kiirehensä.
Meni päivä, meni vitkon viikko,
Tuomon tuossa maates äänetönnä,
huohottaen helteisessä työssä,
kunnes kerran tumman illan tulles,
kylmänä hän makas vuoteellansa
täällä millonkana heräämättä.
Niin hän päätti elämänsä päivät.
Pian pois hän räikynällä vietiin,
talon korskehilla hevosilla,
talon vainioilta haudan helmaan.
Tyhjänähän tallissa nyt seisoit
härkähinkalot, ja pois oil Tuomo;
muistopatsahana murheellisna
vajan loukos ijes seisoi tuolla.
Itkemähän sillon emäntäinen,
isännän myös silmäs kyynel kiilsi
koska äänet hartaalla hän lausui:
”Oli siinä uskollinen miesi,
teki työnsä täyteen mittaan aina;
mistä löydän hänen vertastansa?”
Mutta pohjan puoleen kirkkomaata
Tuomo haudattiin.
Ei pyhät kellot
hälle soineet eikä murhejoukko
hänen haudallansa huokaellut.
Missä uros lepäs, osottihan
ajan maassa ruskee santatahro.
Mutta kohos toki tanterelle
heinä viherjämen taas, ja pian
miesi kenkähän ei tiennyt täällä
missä löytyi hauta Härkä-Tuomon.
Onpi ihanainen kesäpäivä, kirkas juhlapäivä.
Lue myös: Syntymäpäiväruno ja -värssypankki. Täältä löydät suosituimmat syntymäpäivärunot ja värssyt!
Pieni matkamies
Kaukahiseen kotihinsa kulkee
pitkin tietä poika pienoinen;
yö on tullut, pyhät loimot syttyy
taivaan korkeas linnas.
Sillon nukkuu lapsi väsyneenä
kuusen kohisevan suojahan,
unissansa emon äänen kuulee,
kehtolaulun hän kuulee.
Mutta poistuu yö ja päivä nousee;
lapsi lähtee taasen kulkemaan;
siintää viimein kodon kanto-kumpu,
aho armahin siintää.
Tupahan jo poikahinen astuu:
pöydän ääres leipoo emonen,
tulihohtavana uuni leimuu,
päivä akkunast paistaa.
Lasta kohottamaan povellensa
ilosilmin rientää emonen.
Istuu kehtoon, lapsi helmohissa,
päivän paistamaan kehtoon.
Sisar vehmasilta vainioilta,
lehtovihkoansa kantain, käy,
tuopi tuomisia Metsolasta
pienen veljensä riemuks.
Tuoksunassa vihdan liepeen lehden
kultakirkkaan uunin leimues,
aurinkoisen paistaessa nukkuu
lapsi äitinsä helmaan.
Äiti kehdos lapsellensa laulaa,
kasvohilla paiste päiväsen,
laulaa, kuinka vaeltaja pieni
kulkee taivahan maahan.
Myrsky
Meren pintaa haaksi kyntelevi,
täydes purjees seilaten ja aurinkoinen
alas kiirii puolipäivän korkuudesta
lännen satamiin ja ihanasti nukkuu
pilvikehtoon.
Ahden valtakunta lepää.
Juhlallisest haaksi, majesteetin kuva,
retkeilevi lakeudel sininiityn,
voimallisest huippuns pilvein piiriin nostain.
Perämies hän kädel vahval, silmäl tarkal
johtaa suunnan, laivan herra kannel käypi
komea kuin kuningas ja miehistönsä
partahalla seisten, katsahtelee kauas,
toivees nähdä sinerrystä isäin maasta.
Mutta läheneepi yö ja mustat pilvet
tuulen siivil idän rannalt ylös kohoo.
Leimahtaapa pilvein alla, Ukon nuolet
ovat lentämässä maan ja taivaan välis;
aalto, aina heräymään kerkee,
kuohuen jo rynkää vasten haaksen laitaa.
Tuuli myrskyks käy ja hirmuisessa kaares,
yli taivaan kestäin, etelästä pohjaan,
ukkospilvi päälle karkaa uhkaileva,
ankara ja täynnä metelii ja pauhuu,
niinkuin päivä tuomion ja aallot riehuu,
kihisee ja temmeltää ja pehtaroitsee
ympär laivan, kuni hurjat lohikäärmeet,
kuiskain miesten korviin kuolon kylmää kieltä.
Laivattaren ääni pimeässä yössä
haaksen kannel kaikuu manaten ja käskein.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskys vinkuu,
mastot narisee ja purjeet tuimast pläikkyy
niinkuin sodassa kiväärein sekapauke.
Synkeet pilvet taivaan peittää, kaikkialla
vallitsevi pimeys, mut pimeydes
välähtelee salavat ja korkuus kaikuu
pauhinasta, joka mailman ääriin kiirii;
elon herran jyrisevä ääni!
Hirmuisesti riehuu korkeus ja syvyys:
tulen välkkynäs, kosk karkeleva laine
haaksen rintaa lyö ja ylös roiske lentää,
näet kuvan, niinkuin korkee hyyrtehinen
talven koivu, hetken välkkyilevän ilmas;
mutta samassa se kaatuu, valelevi
laivan kannen vedel kuohuvalla.
Tulen välkkynässä miesten kasvot loistaa
kelmeät kuin peikkoin, epäilyksen vimmast
väännetyt ja kätens lannistua tahtoo.
Mutta laivattaren ääni haaksen kannel
halki myrskyn voimallisest kaikuu,
manaten ja lohduttaen miehistöä.
Miehet kiipee, vetää, köydet myrskys vinkuu,
mutta purjeet, kokoon käärittyinä viimein,
ovat vaijenneet, eikä kumartele enään
haaksi yhtä syvältä kuin ennen
kohden ammottavaa, pohjatonta hautaa.
Toki syvyys alat huokaa, korkuus pauhaa,
rankasatehena vettä ammentaen
meren aavan poveen, joka nousee, vaipuu,
kohisee ja kuohuu tuskissansa myrskys.
Mutta haaksi, vaikka mastoil tyhjil,
eteenpäin, kuin kotka, nopeasti kiitää,
keularaa’allansa aaltoo tempoellen;
nenä hyrskyy, roiske ammahtaen lentää
ylös korkuuteen ja laivaa valelevi:
leikki ankar Ahden lakealla ahol!
Mutta viimein toki myrsky heikenevi,
masentuvi aalto, käyden lepoon taasen,
ilman rantohin pois pakenevat pilvet,
taivas kirkastuu ja aurinkoinen nousee,
hymyellen niinkuin isä lapsillensa.
”Terve, elon, toivon lähettiläs, terve!”
Riemuiten nyt miehet laivan kannelt huutaa,
kosteil silmil seisovat he, nähdessänsä
kodon sataman; sen vuoret aamus hohtaa.
Ja tän aamun kutsuvat he onnen aamuks,
myrskyn menneen kutsuvat he onnen myrskyks.
Aleksis Kivi – Nummisuutarit
Aleksis Kiven Nummisuutarit-komediasta on sen ensipainoksen (1864) jälkeen julkaistu kymmeniä erilaisia versioita. Näytelmää on esitetty satoja kertoja teattereissa ympäri Suomea, ja siitä on tehty useita elokuvasovituksia.
Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10.
Aleksis Kiven päivää on vietty vuodesta 1950 asti. Alkuun päivä oli vapaapäivä koululaisille, mutta 1960 luvulla tästä luovuttiin. Vuonna 1978 päivään lisättiin “Suomalaisen kirjallisuuden päivä”.
Missä Aleksis Kivi syntyi?
Aleksis Kivi syntyi syntyi Nurmijärvellä Palojoen kylässä vuonna 1834. Hänet ristittiin nimellä Aleksis Stenvall ja Kivi oli lähinnä käytössä kirjailijanimenä.
miksi aleksis kivi on merkittävä suomalainen kirjailija?
Aleksis Kivi oli ammattikirjailija aikana jolloin Suomalaisella kirjallisuudella ei ollut juuri minkäänlaista perinnettä. Aleksis Kivi on Suomen kansallis kirjailija ja hänen tunnetuin teoksensa Seitsemän veljestä on Suomen kansallisromaani.
Aleksis Kivi muistovärssy
Aleksis Kiven teoksissa on paljon tunteita ja monia hänen runojaan onkin käytetty muistovärssyinä. Voit tutustua myös muihin muistovärssyihin Muistovärssy ja muistolause värssypankki artikkelista klikkaamalla tästä!
***
Tuonen lehto, öinen lehto!
Siell´ on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.
***
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.
***
Tuonen viita, rauhan viita!
Kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.
Aleksis Kivi Rakkausruno
Kivi on kirjoittanut monia runoja joissa rakkaus ja lempi ovat tärkeitä tekijöitä. Yksi tunnetuimmista on aiemmin tässä artikkelissa ollut Ensimmäinen lempi ja toinen on alla oleva Onnelliset. Voit tutustua kaikkiin suosituimpiin rakkausrunoihin klikkaamalla tästä!
Onnelliset
Jo valkenee kaukanen ranta
ja koillisest aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk Pohjolan palkeet käyvät,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mä kiireelle korkean vuoren
nyt astelen raikkaassa tuules;
mun toivoni aamusen koin,
mun kultani kohtaan siellä,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mut kauniimpi koittoa päivän
ja lempeempi auringon laskuu
hän hymyten luokseni käy,
mä syliini kierron immen,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Mun sydämmein autuudest sykkyy
ja taivaana otsani loistaa,
kosk seison täs impeni kans,
täs vuorella sammaleisel
kosk mennyt on yö,!
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Täss seison mä impeni kanssa,
ja kiharamm tuulessa liehuu
ja laaksoen hyminä soi
kuin ijäisen lemmen ääni,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.
Aleksis Kivi Patsas
Suosionsa ja statuksensa kansalliskirjailija on saanut aikaan sen, että Aleksis Kivi saanut on useammankin patsaan. Tunnetuimpia näistä on rautatientorilla oleva patsas, jossa Kivi istuu jalat ristissä. Patsaan tekijä on tunneituimpia suomalaisia veistäjiä Wäinö Aaltonen. Patsas julkistettiin vuonna 1939 ja se on valmistettu pronssiin valamalla.
Tutustu myös näihin artikkeleihin:
Liputuspäivät – Viralliset liputuspäivät ja muut liputuspäivät Suomessa
Tästä artikkelista löydät liputuspäivät! Tarkista miksi tänään on lippu salossa?
Eino Leino – Suosituimmat runot ja teokset
Eino Leino on yksi Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista kirjailijoista. Leinon kynästä on syntynyt arvostettuja runoja, romaaneja ja näytelmiä. Leino myös Suomensi lukuisia teoksia. Kokosimme tänne Eino Leinon suosituimpia runoja ja teoksia!
Tommy Tabermann runot
Tommy tabermann (1947-2010) oli yksi suosituimmista Suomalaisista runoilijoista. Tabermann oli tunnettu myös kirjailijana, toimittajana ja poliitikkona. Olemme koonneet tähän Tabermannin suosituimpia runoja eri tilanteisiin ja eri aiheista.
